”Miksi eläimiä kuolee niin paljon sukupuuttoon?” kysyi tyttäreni minulta eräänä iltana sohvalla istuessamme. Hän oli kuullut meneillään olevasta kuudennesta massasukupuuttoaallosta.
Yritin parhaan tietämykseni mukaan vastata ja samalla jouduin tekemisiin itseni kanssa. Ainahan eliöitä on kuollut sukupuuttoon. Yhden lajin tarina sammuu jossain ja toisen lajin tarina näkee päivänvalon toisaalla. Nyt tilanne on kuitenkin toinen.
Me ihmiset vauhditamme eliöiden sukupuuttoa ennen näkemättömällä tavalla: ylikalastamalla, raivaamalla vanhoja metsiä, kylvämällä myrkkyjä ympäristöön, muuttamalla ilmastoa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Entä sitten? Mitä tästä seuraa?
Kukaan ei voi varmuudella tietää muuta kuin sen, että menetämme lopullisesti satojatuhansia tai jopa miljoonia eliölajeja maapallolta. Niitä ei saa koskaan takaisin. Kaikilla näillä on paitsi itseisarvonsa, myös tärkeä tehtävä omassa elinympäristössään. Yhden palasen häviäminen luonnon monimutkaisesta verkostosta voi romahduttaa koko järjestelmän. Tähän järjestelmään kuulumme myös me.
Entä, jos katastrofia ei tapahdukaan? Jos sukupuuttoon ei kuolekaan niin paljon eliöitä tai varsinkaan meidän elämämme kannalta tärkeitä eliöitä. Joutivatkin mennä ne, jotka eivät pärjänneet. Tällainen vaihtoehto on hyvin epätodennäköinen, jos emme toimi. Itse asiassa pölyttäjähyönteisten kato aiheuttaa jo nyt ongelmia ruuantuotannossa eri puolilla maailmaa.
Tilannetta voi tarkastella vaikkapa yksinkertaisella nelikentällä (Kuvio 1).
Jos massasukupuutto on nurkan takana, mutta saamme edes osaltaan estettyä sen päättäväisillä toimilla, onnitelkaamme itseämme hyvin tehdystä työstä (ks. kenttä 1 nelikentällä).
Kuvio 1. Massasukupuuton toteutuminen ja siihen suhtautuminen nelikenttätarkasteluna
Jos taas emme tässä tapauksessa tee mitään, tulevat sukupolvet eivät kiitä meitä (kenttä 2).
Jos kävisikin niin onnekkaasti, ettei mitään sukupuuttoaaltoa tule, vaikkemme toimi, voimme onnitella itseämme hyvästä arvasta (kenttä 3).
Jos kuitenkin toimimme, vaikka mitään katastrofia ei olisikaan tulossa, olemme voineet tehdä jotain turhaan (kenttä 4). Mutta haittaako se?
Haittaako, jos vähennämme ylikalastettujen lajien syöntiä ja alamme syödä kestävämpiä kalakantoja? Haittaako, jos säästämme enemmän vanhoja metsiä? Haittaako, jos käsittelemme myrkyt asiallisesti, emmekä laske niitä ympäristöön? Haittaako, jos hidastamme ilmastonmuutosta, joka jo itsessään aiheuttaa monia ongelmia?
Tarvittavat toimenpiteet ovat sekä maailmanlaajuisia että paikallisia. Me Suomessa voimme tehdä omalta osaltamme paikallisen tason toimia säästääksemme luontomme monimuotoisuutta. Pörriäiset tuhansien kilometrien päässä eivät pölytä kasvejamme, vaan niiden elinolot on turvattava täällä.
Kuitenkin meidän valintamme vaikuttavat myös siihen, raivataanko tuhansien kilometrien päässä metsää meidän hamuamiemme tuotteiden vuoksi ja lisätään myös samalla seuraavan pandemian riskiä.
Paljon on vielä pelastettavissa. Me voimme estää laajan sukupuuttoaallon ja turvata samalla luonnon monimuotoisuuden toimimalla vastuullisesti yksilöinä, yrityksinä ja yhteiskuntina.
En halua olla se isovanhempi, jolta lapsenlapsi joskus kysyy: ”Vaari, miksi te ette tehneet mitään?”
Kirjoittaja työskentelee yliaktuaarina Tilastokeskuksen ympäristötilinpidossa ja on kansallisen IPBES-työryhmän jäsen.
Blogikirjoitukset eivät ole Tilastokeskuksen virallisia kannanottoja. Asiantuntijat kirjoittavat omissa nimissään ja vastaavat kukin omista kirjoituksistaan.
