Julkaistu: 26.5.2014

Työpaikkaomavaraisuus kuntien tunnuslukuna

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Jaana Huhta on suunnittelija Tilastokeskuksen väestö- ja elinolotilastot -yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 2/2014.

Kuntauudistuksen myötä valtionosuusjärjestelmään on tulossa uutena kriteerinä kunnan työpaikkaomavaraisuus. Kuntien työpaikkaomavaraisuutta, työssäkäyntiä ja yhdyskuntarakennetta käytetään myös kuntarakennelaissa yhtenä kuntien yhdistymisselvityksen perusteena. Tässä artikkelissa tarkastellaan työpaikkaomavaraisuuskäsitteitä, kunnittaisia työpaikkaomavaraisuuksia sekä ilmiön kartoittamiseen liittyviä haasteita.

Valtionosuusjärjestelmä tasaa kunnittaisia olosuhteista johtuvia tulopohjaeroja ja takaa kuntien peruspalveluita. Valtionosuudet muodostavat yhteensä noin 22 prosenttia kaikista kunnan käyttötuloista (vaihtelee kunnittain välillä 3–61 %) (Miettinen 2013). Valtionosuusjärjestelmää uudistetaan osana kuntarakenneuudistusta. Järjestelmää yksinkertaistetaan ja sen kannustavuutta parannetaan. Uuden lainsäädännön on tarkoitus tulla voimaan siirtymäaikoineen 1.1.2015 alkaen (VM 2013b, 2012).

Uutena tekijänä laskentaperusteiden lisäosiin otetaan työpaikkaomavaraisuuskriteeri (200 miljoonaa euroa). Työpaikkaomavaraisuuskriteerin tarkoituksena on kannustaa kuntia aktiivisuuteen elinkeinopolitiikassaan, muun muassa ohjaamaan panostuksia kaavoitukseen ja kunnallistekniikkaan. Valtionosuuksien laskennassa kunnan kerroin muodostuu siten, että kunnan työpaikkaomavaraisuudesta vähennetään sen kunnan osuudella, jonka osuus on maan alin. (Miettinen 2013).

Myös 1.7.2013 voimaan tulleessa kuntarakennelaissa viitataan työpaikkaomavaraisuuteen. Perusteita käytetään kuntien yhdistymisselvitysten kriteereinä. Kuntarakennelain mukaan kunnan tulee selvittää yhdistymistä, jos kunnan työssäkäyvästä väestöstä alle 80 prosentilla on työpaikka kunnan alueella (todellinen työpaikkaomavaraisuus). Hallituksen esityksen (HE 31/2013) mukaan "vahva työpaikkaomavaraisuusaste kuvaa kunnan elinvoimaisuutta, kilpailukykyä ja kykyä vastata alueensa elinkeinotoiminnan kehittämisestä." 

Kuntauudistus on lisännyt kiinnostusta kuntarajat ylittävää pendelöintiä, työpaikkaomavaraisuutta ja työpaikkojen sijaintia kohtaan. 

Kuntien työpaikkaomavaraisuuslaskelmissa käytetään Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston kuntakohtaisia tietoja, joissa tuorein tilastotieto on tällä hetkellä vuodelta 2011. Vuoden 2012 tiedot julkaistaan lokakuussa 2014. Myös työpaikkaomavaraisuudelle vaihtoehtoinen peruste "työssäkäynti" perustuu Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastoon ja sen pohjalta laadittuihin työssäkäyntialueisiin.

Tässä artikkelissa tarkastelen työpaikkaomavaraisuuskäsitteitä, kunnittaisia työpaikkaomavaraisuuksia sekä ilmiön kartoittamiseen liittyviä haasteita. Selvitän työpaikkaomavaraisuutta ja sen ominaispiirteitä yksittäisten kuntien esimerkkilukujen avulla. Kaikkien kuntien työpaikkaomavaraisuustiedot löytyvät Tilastokeskuksen verkkosivuilta, ja ne on mahdollista laskea maksuttoman StatFin-tietokannan luvuista.

Perinteinen ja todellinen työpaikkaomavaraisuus

Työpaikkaomavaraisuus kertoo kunnassa sijaitsevien työpaikkojen ja kunnassa asuvan työllisen työvoiman määrän välisen suhteen. Esimerkiksi Vantaan työpaikkaomavaraisuus vuonna 2011 oli 105. Luku saadaan jakolaskulla 105 955 (Vantaalla sijaitsevat työpaikat) / 101 348 (Vantaalla asuvat työlliset) eli 1,05. Osamäärä voidaan vielä kertoa sadalla, jolloin työpaikkaomavaraisuudeksi saadaan 105. Tätä kutsutaan perinteiseksi työpaikkaomavaraisuudeksi.

Perinteinen työpaikkaomavaraisuus voi olla yli sata prosenttia, vaikka kukaan alueella asuvasta työllisestä työvoimasta ei kävisi samalla alueella töissä.

Todellisella työpaikkaomavaraisuudella puolestaan tarkoitetaan samalla alueella työskentelevien osuutta alueen työllisestä työvoimasta. Todellinen työpaikkaomavaraisuus ei voi ylittää sataa prosenttia (Lintunen ym. 2000). Kuntarakennelaissa viitataan todelliseen työpaikkaomavaraisuuskäsitteeseen, kun taas valtionosuusjärjestelmän mukainen työpaikkaomavaraisuuskäsite on perinteistä mallia. (Kuvat 1a ja 1b.)

Kuva 1a. Perinteinen työpaikkaomavaraisuus

Kuva 1b. Todellinen työpaikkaomavaraisuus

Työpaikkaomavaraisuusindeksi ilmaisee yhdellä luvulla sen, onko alueella enemmän työpaikkoja vai työllisiä asukkaita ja kuinka suuresta erosta on kyse. Vantaan vuoden 2011 perinteinen työpaikkaomavaraisuusluku 105 kertoo, että Vantaalla on enemmän työpaikkoja kuin työllisiä asukkaita. Kaupunkiin suuntautuukin vilkas pendelöintiliikenne, vaikka Vantaalta toki käydään paljon töissä myös muissa kunnissa.

Matalimmillaan kunnan työpaikkaomavaraisuus on selvästi alle sadan. Esimerkiksi vuonna 2011 Vaasan naapurissa sijaitsevassa Mustasaaressa työpaikkaomavaraisuus oli 54,2 prosenttia.

Työpaikkaomavaraisuus ei suoraan kerro kunnan työllisyys- tai taloustilanteesta tai työmatkojen pituuksista. Työpaikat ovat usein keskittyneitä kaupunkikeskustoihin, joihin suuntautuu liikennettä lähikunnista saakka. Esimerkiksi Helsingin ydinkeskustaan tullaan töihin kauempaakin, kuten Tampereelta (noin 730 henkilöä), Turusta (noin 650 henkilöä) ja Hämeenlinnasta (noin 360 henkilöä). Isoissa kaupungeissa työpaikat ovat lisäksi keskittyneet ulosmeno- ja kehäteiden läheisyyteen. Kuntarajan yli pendelöivän työmatka voi olla lyhyempi kuin henkilöllä, joka työskentelee kotikunnassaan.

Kuntaliitokset vähentävät kuntarajat ylittävää pendelöintiä, mutta eivät suoranaisesti kohenna keskuskuntien työpaikkaomavaraisuutta, sillä liitoksessa saadaan keskuskunnan näkökulmasta yleensä enemmän työllisiä kuin työpaikkoja; keskuskuntiinhan liitetään usein niitä kuntia, jotka ovat luontaisesti samaa työssäkäyntialuetta. Esimerkiksi Vaasan työpaikkaomavaraisuus olisi ilman Vähänkyrön kanssa tehtyä kuntaliitosta 133,5 prosenttia, mutta kuntaliitoksen jälkeen lukema oli 128,1 prosenttia. Mikäli Vaasaan liitettäisiin kaupunkia ympäröivä Mustasaari, saataisiin työpaikkaomavaraisuudeksi 110,7 prosenttia.

Tässä artikkelissa työpaikkaomavaraisuudella viitataan pääasiassa perinteiseen työpaikkaomavaraisuuteen. Artikkelin lopussa käsittelen jonkin verran myös todellista työpaikkaomavaraisuutta.

Sivun alkuun

Suurissa kaupungeissa on korkea työpaikkaomavaraisuusaste

Vuonna 2011 Manner-Suomen korkeimmat työpaikkaomavaraisuudet olivat Harjavallassa (133,7 prosenttia), Pietarsaaressa (132,7 %) ja Helsingissä (130,8 %). Manner-Suomessa työpaikkaomavaraisuus oli matalin Pornaisissa (42,8 %), Vesilahdella (44,2 %) ja Lemillä (45,9 %). Mikäli tarkasteluun otetaan mukaan Ahvenanmaa, löytyy sekä korkein että matalin arvo sieltä: Maarianhaminan työpaikkaomavaraisuus oli 177,8 prosenttia ja Lemlandin 30,8 prosenttia. (Kartta 1.)

Kartta 1. Työpaikkaomavaraisuus kunnittain vuonna 2011. Prosenttia.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Yli sadan prosentin työpaikkaomavaraisuus oli 67 kunnalla (20,9 %). Sadan prosentin ylittäjissä olivat muut yli 100 000 asukkaan kaupungit paitsi Espoo, jonka työpaikkaomavaraisuus oli 96,5 prosenttia. Yli 50 000 asukkaan kaupungeista sadan prosentin raja ylittyi kaikkialla Kouvolaa (97,0 %) ja Rovaniemeä (99,8 %) lukuun ottamatta. Pienemmistä kunnista yli sadan prosentin työpaikkaomavaraisuus oli muun muuassa Pelkosenniemellä (107,0 %), Kaskisissa (106,2 %) ja Kyyjärvellä (106,8 %).

Alle 60 prosentin työpaikkaomavaraisuus oli 34 kunnassa (14,8 %). Näihin kuntiin kuuluivat useat pienet Ahvenanmaan kunnat sekä monet kaupunkiseutujen reuna-alueiden kunnat tai "kehyskunnat", kuten Sipoo (57,1 %), Mustasaari (54,2 %) ja Masku (54,4 %). Näistä kunnista suuntautuu pendelöintiliikenne voimakkaasti naapurikaupunkeihin.

Sivun alkuun

Uudenmaan työpaikoista lähes puolet sijaitsee Helsingissä

Maakuntakeskusten (tässä tapauksessa maakuntien asukasluvultaan suurimpien kuntien) työpaikkaomavaraisuudet ylittivät sata prosenttia Rovaniemeä (99,8 %) ja Kouvolaa (97,0 %) lukuun ottamatta. Maakuntien väestöltään ja työpaikkamääriltään suurimmat keskukset olivat myös työpaikkaomavaraisuusjohtajia koko maan tasolla: Maarianhamina (177,8 %), Helsinki (130,8 %) ja Vaasa (128,1 %).

Maakunnan väkirikkaimman kaupungin osuus koko maakunnan työpaikoista vaihteli maakunnittain. Hallinnollisten rajojen mukaiset tunnusluvut määrittyvät pitkälti pendelöintivirtojen, elinkeinorakenteen ja etäisyyksien myötä. Rovaniemen osuus Lapin työpaikoista oli 35,8 prosenttia, kun taas Kokkolassa sijaitsi 72,4 prosenttia Keski-Pohjanmaan työpaikoista. Keski-Pohjanmaa on asukasluvultaan Manner-Suomen pienin maakunta, jonka elinkeinoista 9 prosenttia sijoittuu maa- ja metsätalouden aloille. Maatalouden alalla työmatkat ovat yleensä hyvin lyhyitä. Lapissa Rovaniemen matalaa työpaikkaosuutta selittävät pitkät etäisyydet naapurikunnista Rovaniemen keskustaan. Lisäksi Lapin matkailualan työpaikat jakautuvat eri kuntiin. (Kuva 1.)

Ahvenanmaalla merkittävä osa työpaikoista sijaitsi Maarianhaminassa (65,2 %, yli 10 000 työpaikkaa). Toiseksi eniten työpaikkoja oli Jomalassa (13,9 %, noin 2 000 työpaikkaa). Helsingin osuus Uudenmaan työpaikkojen määrästä oli hieman alle puolet (49,2 %). Helsingin, Vantaan ja Espoon yhteenlaskettu osuus Uudenmaan työpaikkojen määrästä kohosi 78,2 prosenttiin.

Maakunnittaiset työpaikkaomavaraisuusasteet kertovat maakunnan alueella sijaitsevien työpaikkojen suhteen maakunnassa asuviin työllisiin. Korkeimmat työpaikkaomavaraisuusasteet olivat Ahvenanmaan maakunnassa (110,3 %) ja Uudellamaalla (103,8 %), joista vain muutama prosentti pendelöi töihin johonkin toiseen maakuntaan. Pohjanmaan työpaikkaomavaraisuus oli 100,5 prosenttia. Pohjanmaalta pendelöi noin kaksi prosenttia työllisistä Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan suuntiin. Matalimmat työpaikkaomavaraisuusasteet olivat Kanta-Hämeessä (90,6 %), Päijät-Hämeessä (95,6 %) ja Kymenlaaksossa (97,2 %). Kanta-Hämeestä pendelöi yli 15 prosenttia, Päijät-Hämeestä 7,7 prosenttia ja Kymenlaaksossa asuvista työllisistä hieman yli neljä prosenttia Uudellemaalle.

Kuvio 1. Maakunnan työpaikkaomavaraisuus sekä keskuskunnan työpaikkojen osuus maakunnan kaikista työpaikoista 2011.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Sivun alkuun

Työpaikkaomavaraisuuden kehitys

Työssäkäyntitilastosta on mahdollista laatia työpaikkaomavaraisuuden aikasarja vuodesta 1987 lähtien. Vertailun mahdollistamiseksi aikasarjaa tarkastellaan uusimmalla vuoden 2013 kuntajaolla, joka ulotetaan kaikkiin aikaisempiin vuosiin. Vuonna 2014 ei tullut muutoksia kuntarajoihin.

Pääkaupunkiseudun suurten kaupunkien välillä pendelöidään runsaasti. Viime vuosikymmenien aikana trendinä on ollut työpaikkojen osuuden vähentyminen Helsingissä ja vastaavasti osuuksien kasvu Espoossa ja Vantaalla. Työpaikkaomavaraisuuskehityksessä Vantaan prosenttiosuus ylitti Espoon lukeman vuonna 1995 ja on noussut siitä melko tasaisesti vuosi vuodelta. Vantaan vuoden 2011 työpaikkaomavaraisuus oli 30 prosenttiyksikköä korkeampi kuin lähtövuoden 1987 lukema. Espoolla vastaava muutos oli noin 13 prosenttiyksikköä. Helsingin työpaikkaomavaraisuusaste on sen sijaan laskenut loivasti. Vuonna 1990 Helsingin työpaikkaomavaraisuusaste oli korkeimmillaan: 137,7 prosenttia. Muutos vuodesta 1987 vuoteen 2011 oli noin -7 prosenttiyksikköä. Kannattaa silti pitää mielessä, että Helsingissä oli vuonna 2011 noin 91 000 työpaikkaa enemmän kuin työllisiä. Vantaalla työpaikkojen enemmyys oli 4 600, ja Espoossa työllisten määrä ylitti työpaikkojen määrän 4 400:lla. (Kuvio 2.)

Kuvio 2. Työpaikkaomavaraisuuden kehitys vuosina 1987–2011 pääkaupunkiseudun suurissa kaupungeissa*. Prosenttia.

* Vuoden 2013 kuntarajojen mukaan.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Kuviossa 3 on tarkasteltu kolmea maakuntakeskusta ja yhtä niiden naapurikunnista. Kuviosta käy ilmi, kuinka maakuntakeskusten työpaikkaomavaraisuusasteet ovat koko tarkastelujakson ajan olleet huomattavasti korkeammat kuin niiden naapurikuntien. Etenkin Vaasan ja Mustasaaren välillä ero on kasvanut: vuonna 1987 eroa oli 55,8 prosenttiyksikköä ja vuonna 2011 eroa oli 73 prosenttiyksikköä. (Kuvio 3.)

Kuvio 3. Kolmen maakuntakeskuksen ja niiden naapurikunnan työpaikkaomavaraisuusaste 2011. Prosenttia.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Kun verrataan vuoden 2011 työpaikkaomavaraisuuksia kymmenen vuoden takaisiin lukemiin, on yli 120 prosentin työpaikkaomavaraisuuden kuntien määrä pysynyt lähes ennallaan. Vuonna 2011 yhdellätoista kunnalla työpaikkaomavaraisuusaste oli yli 120 prosenttia. 100–120 prosentin työpaikkaomavaraisuuden kuntien määrässä ei myöskään tapahtunut suurta siirtymää: vuonna 2011 niitä oli neljä enemmän (56 kpl) kuin kymmenen vuotta aiemmin. Kaikista sadan prosentin työpaikkaomavaraisuuden ylittäjistä vuonna 2001 työpaikkaomavaraisuus nousi kymmenen vuoden aikana entisestään 61,3 prosentilla kunnista. (Kuvio 4.)

Kuvio 4. Kuntien lukumäärä työpaikkaomavaraisuusasteen mukaan vuosina 2001 ja 2011.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Suurin muutos on tapahtunut työpaikkaomavaraisuuden prosenttiosuuksissa 80–99: näiden kuntien määrä väheni 34:llä. Eniten lisääntyi kuntien määrä työpaikkaomavaraisuusasteen luokassa 60–79 prosenttia (22 kuntaa). Alle 60 prosentin työpaikkaomavaraisuusasteen kuntien määrä väheni kymmenessä vuodessa seitsemällä.

Maatalous- ja teollisuusvaltaisessakin yhteiskunnassa oli helpompi ylläpitää 80–90 asteen työpaikkaomavaraisuutta, sillä työ oli kiinteästi sidoksissa omaan lähielinpiiriin: tehtaaseen, peltoon tai navettaan. Näiden sektoreiden työpaikkojen vähentyminen ja uusien palvelualan työpaikkojen syntyminen keskuksiin on vahvistanut keskusten vetovoimaa myös asuinpaikkana. Keskittyminen on ollut itse itseään ruokkiva ilmiö.

Keskuksiin pendelöidään edelleen perinteiseltä syvältä maaseudulta sekä toisaalta kaupunkien ympäryskunnista eli "kehyskunnista". Työnteon ja asumisen eriytynyt jatkokehitys on mahdollistunut liikkumisen helpottumisen ja informaatioteknologian myötä.

Sivun alkuun

Yksityisen ja julkisen sektorin vaikutus työpaikkaomavaraisuuteen

Työpaikat voidaan jakaa työnantajasektorin mukaan yksityisen sektorin ja julkisen sektorin työpaikkoihin. Yksityisen sektorin työpaikoiksi on tässä luettu myös valtioenemmistöisiin osakeyhtiöihin kuuluvat työpaikat. Julkisen sektorin työpaikat ovat joko valtion tai kuntien työpaikkoja. Käytetyssä luokituksessa sektori on päätelty henkilön työpaikan omistajatyypin, oikeudellisen muodon sekä henkilön ammattiaseman mukaan.

Kuntien ja valtion työpaikkojen sijainnin ei voida katsoa sinällään olevan seurausta kuntien elinkeinopoliittisista toimenpiteistä, sillä etenkään valtion työpaikkojen määriin ja jakaumiin ei yksittäisillä kunnilla ole paljonkaan vaikutusmahdollisuuksia. Kuntien työpaikkojen sijainti on myös osin kiinni palveluiden järjestämistavasta. Palveluja on voitu keskittää suurten kuntayhtymien tiettyihin toimipaikkoihin, ja vaikka tiedot olisikin ilmoitettu Tilastokeskukseen täysin oikein, ei työpaikkojen sijaintijakauma ole välttämättä sama kuin kuntien palveluiden käyttö- tai maksuosuudet. Toisaalta julkisen sektorin työpaikkojen mukana myös yksityisen sektorin työpaikat lisääntyvät taloudellisen aktiviteetin vilkastumisen myötä.

Kuntien henkilöstömäärä nousi 1970-luvulta 1990-luvulle, jonka jälkeen nousu taittui ja kääntyi laskuun 1990-luvun laman aikana. Laman jälkeen kuntien henkilöstö on kasvanut enää lievästi, mutta kuntien tehtävien määrä on jatkanut kasvuaan (VM 2012a). Kuntasektorin työpaikkojen osuus kaikista työpaikoista nousi 20 prosenttiin vuonna 1990, minkä jälkeen se on pysytellyt noin 22 prosentin osuudessa. Kuntien palveluiden yksityistäminen ja ostaminen ulkopuolelta siirtävät osin työpaikkoja yksityiselle sektorille. Työpaikkojen työnantajasektorin mukaiset osuudet vaihtelevat herkästi taloustilanteen mukaan: lama-aikoina yksityisen sektorin osuus laskee ja julkisen osuus nousee.

Työpaikkaomavaraisuutta voidaan tarkastella myös pelkästään yksityisellä sektorilla työskentelevien osalta. Mukana laskukaavassa ovat silloin pelkästään yksityisellä sektorilla työskentelevät sekä yksityisen sektorin työpaikat. Julkisen sektorin työllisten poisto heikentää etenkin sellaisten kuntien työpaikkaomavaraisuusastetta, joissa sijaitsee jokin suurempi julkisen sektorin työpaikkakeskittymä, kuten varuskunta Säkylässä. Kunnan työpaikkaomavaraisuus muuttuu 130,4 prosentista 104,6 prosenttiin. Yksityissektoripohjainen työpaikkaomavaraisuuslukema nousi kokonaislukemaa korkeammaksi niissä kunnissa, joissa on vähän julkisia palveluja, kuten Ahvenanmaan pienissä kunnissa tai suhteellisesti paljon yksityisen sektorin työpaikkoja, kuten Sotkamossa ja Sievissä.

Yksityisen sektorin luvuilla laskettu työpaikkaomavaraisuus nosti Maarianhaminan työpaikkaomavaraisuutta 10,9 prosenttiyksikköä 188,7 prosenttiin. Toiseksi korkein työpaikkaomavaraisuus oli edelleen Harjavallassa, jossa yksityisen sektorin työpaikkaomavaraisuus on 4,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin kaikkien sektoreiden työpaikkaomavaraisuusaste.

Pelkästään yksityisen sektorin työllisillä lasketuilla luvuilla työpaikkaomavaraisuusaste nousi verrattuna kaikkien työllisten perusteella laskettuun lukemaan eniten Jomalassa (14,8 prosenttiyksikköä), Halsualla (11,6 prosenttiyksikköä) ja Pyhännällä (11,5 prosenttiyksikköä). Vastaavissa lukemissa tapahtuivat suurimmat negatiiviset muutokset Säkylässä (-25,8 prosenttiyksikköä), Virolahdella (-19,8 prosenttiyksikköä) ja Kökarissa (-15,9 prosenttiyksikköä).

Sivun alkuun

Todellinen työpaikkaomavaraisuus eli kotikunnassaan työskentelevät

Kuntarakennelaissa viitataan todelliseen työpaikkaomavaraisuuteen eli oman kunnan alueella työssäkäyvien osuuteen kaikista kunnassa asuvista työllisistä henkilöistä. Tätä todellista työpaikkaomavaraisuutta näkee käytettävän harvemmin työpaikkaomavaraisuuden määrittelyssä. Kyseessä on käytännössä ulospendelöintiosuuden kääntöpuoli: mitä suurempi osuus kunnassa asuvista työllisistä on töissä oman kunnan alueella, sitä pienempi on ulospendelöijien osuus.

Työpaikkaomavaraisuutta voisi ajatella laskettavan myös siten, että jaettaisiin kunnan alueella sijaitsevien työpaikkojen määrä kunnassa asuvien työllisten ja työttömien yhteenlasketulla määrällä eli työvoiman määrällä. Monissa kunnissa, joissa työpaikkaomavaraisuus on korkea, voi silti olla paljon työttömiä. Työpaikkojen ja sopivan työvoiman kohtaamisongelmasta käytetään käsitettä kohtaanto-ongelma.

Vuonna 2011 korkeimmat todelliset työpaikkaomavaraisuudet olivat Kuusamossa (91,7 %), Rovaniemellä (91,0 %) ja Mikkelissä (90,3 %). Pendelöintivirtojen suuruuteen vaikuttavat monet tekijät, esimerkiksi kunnan pinta-ala, liikenneyhteydet ja työpaikkakeskittymien sijainti.

Monissa jo kuntaliitoksia tehneissä kunnissa oman asuinkunnan alueella työssäkäyvien osuus on korkea, kuten Savonlinnassa (88,4 %), Oulussa (87,8 %) ja Lappeenrannassa (86,7 %). Pääkaupunkiseudun suurista kaupungeista korkein osuus oli luonnollisesti Helsingissä, joka sijoittui kaikkien 320 kunnan todellisen työpaikkaomavaraisuuden suuruusjärjestyslistauksessa sijalle 71 (77,6 %). Espoossa oman kaupungin alueella työskenteli 50,2 prosenttia työllisistä ja Vantaalla 44,8 prosenttia työllisistä. (Kartta 2.)

Kartta 2. Todellinen työpaikkaomavaraisuus eli kotikunnassaan työskentelevien osuus kaikista kunnassa asuvista työllisistä vuonna 2011. Prosenttia.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Kunnat, joissa kotikunnassa työskentelevien osuus oli matala, olivat yleensä pinta-alaltaan pieniä ja sijaitsivat suurten kaupunkien läheisyydessä. Matalimmat osuudet olivat Lemlandissa (19,6 %), Kauniaisissa (20,4 %) ja Maskussa (23,6 %).

Sivun alkuun

Väheneekö kuntatason tiedon merkitys?

Kuntaliitosten ja kuntarakenteen harventumisen myötä kuntatason tiedot eivät enää yksistään riitä kuvaamaan tarvittavalla tasolla työssäkäynnin ilmiöaluetta. Tarkkaan sijaintiin sidottu paikkatieto (esim. ruudut, osa-alue ja postinumeroalueet) tulee jatkuvasti yhä merkityksellisemmäksi.

Tietojen käytön laajentuessa ja monipuolistuessa tiedonantajien tulisikin kiinnittää entistä enemmän huomiota tietojen ilmoittamisen tarkkuuteen. Tiedonantajat, eli esimerkiksi kunnat, käyttävät itse hyvin paljon tilastoja, jotka perustuvat suurelta osin heidän omaan ilmoitukseensa.

Myös työpaikkaomavaraisuusindikaattorin merkitys aluerakennetta kuvaavana muuttujana on vähentynyt kuntaliitosten lisääntymisen ja työmarkkina-alueiden laajentumisen myötä. Indikaattori ei kerro yksistään paljonkaan esimerkiksi kunnan talous- tai työllisyystilanteesta.

Etenkin pääkaupunkiseudulla sukkuloidaan ristiin rastiin kuntarajojen yli. Työpaikan ja asuinpaikan sijaintien koordinaattitietoihin perustuvat linnuntie-etäisyydet sekä teitä pitkin mitattavat tosiasialliset työmatkat kuvaavat hallinnollisten rajanylitysten määriin perustuvia lukuja paremmin alueiden työpaikkajakaumien, työmatkaliikkumisen määrän ja suunnan ominaisuuksia (ks. Huhta ja Pyykkönen 2013).

Toisaalta työpaikkaomavaraisuus indikoi edelleen kunnan asemaa työpaikka- tai asumisintensiivisenä alueena. Valtionosuusjärjestelmäuudistuksen yhteydessä olisi voitu nykyistä tarkemmin selvittää työpaikkaomavaraisuuskriteerin suhdetta muihin yritysten sijaintikunnille tuleviin tuloihin sekä vaikutusta seudulliseen yhteistyöhön (Kietäväinen 2013). Vaikka työpaikkojen sijainnilla ei olisikaan kunnalle yhtä suurta merkitystä kuin "hyvien veronmaksajien" houkuttelemisella, vaikuttaa työpaikkojen sijaintitekijä vähintään liikkumisen määrään ja liikenneinfrastruktuurin vaatimuksiin.

Joissakin kunnissa, kuten Asikkalassa ja Siuntiossa, on selkeästi otettu elinkeinopoliittiseksi tavoitteeksi työpaikkaomavaraisuuden nosto. Myös Vantaan uusi elinvoimaohjelma lupaa pureutua aktiivisesti yritysten toimintaedellytysten parantamiseen ja kaupungin kilpailukykyyn nimenomaan työpaikkojen houkuttelemiseksi. Näiden strategioiden tulokset nähdään tilastoissa muutaman vuoden kuluttua.

Työpaikkaomavaraisuuden tavoitteellinen nostaminen on osin tietoista strategista toimintaa ja osin kilpailua muiden kuntien välillä. Työpaikkojen sijoittuminen on useiden tekijöiden summapeliä, jossa on varmasti sijansa myös hyvällä onnella ja sattumalla.

Lisätietoja:

Kunnittaiset työpaikkomavaraisuusluvut löytyvät laskettuina vuosille 2011 ja 2001 Tilastokeskuksen verkkosivujen liitetaulukosta: http://www.stat.fi/til/tyokay/2011/03/tyokay_2011_03_2013-10-09_tau_001_fi.html.

 

Työpaikkojen lukumäärän ja sijainnin määrittelyssä on haasteita
 Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastossa tilastoidaan työpaikkojen lukumäärää ja sijaintia sekä väestön pääasiallista toimintaa (käy työssä, on työtön, opiskelee, on eläkkeellä tai varusmiespalveluksessa tai kuuluu työvoiman ulkopuolella oleviin). Työllisyyskehityksen lisäksi tilastossa seurataan työpaikkojen toimialoittaisia jakaumia. Toimialatieto saadaan tarkimmalla 5-numerotasolla.
Työssäkäyntitilasto pohjautuu useisiin eri rekistereihin, väestöaineistoon ja osin suoraan tiedonkeruuseen. Tilaston perusjoukon muodostaa maassa vuoden viimeisenä päivänä vakinaisesti asuva väestö.
Työssäkäyntitilastossa jokainen työllinen henkilö muodostaa yhden työpaikan. Työllisten henkilöiden työpaikkojen sijainnin mukaan lasketaan työpaikkojen määrä alueella. Jokaiselle henkilölle valitaan yksi päätyösuhde.
Työssäkäyntitilastossa ei tehdä eroa kiinteissä työpaikoissa tehtävän työn ja luonteeltaan liikkuvan työn välillä, vaan henkilöt pyritään aina sijoittamaan johonkin toimipaikkaan. Mikäli henkilöä ei pystytä tilastoa laadittaessa sijoittamaan mihinkään tiettyyn toimipaikkaan, hänet kiinnitetään asuinkuntaansa. Tällaisia ovat esimerkiksi vuokratyöntekijät.

Työpaikkaomavaraisuutta koskeva tieto kootaan useasta lähteestä
 Kuntien työpaikkaomavaraisuuslaskelmissa käytetään Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston kuntakohtaisia tietoja, joissa tuorein tilastotieto on tällä hetkellä vuodelta 2011. Vuoden 2012 tiedot julkaistaan lokakuussa 2014. Työpaikkoja koskevien tilastotietojen tuotantoaikataulut ovat riippuvaisia useiden rekistereiden, kuten verottajan, ETK:n ja Kelan, valmistumisajoista.
Tilaston laatimiseen käytetään jonkin verran suoraa tiedonkeruuta. Monitoimipaikkaisilta yrityksiltä tiedustellaan yhdessä yritysrekisterin kanssa palkansaajat toimipaikoittain (toimipaikkarakenne- ja henkilöstötiedustelu). Myös kuntasektorilta on vuosittain tiedusteltu useassa osoitteessa toimivien "toimintayksiköiden" henkilöstö, mikäli tiedot ovat olleet liian karkealla tasolla Kevan rekisterissä tai kuntasektorin palkkatiedustelussa.
Viime vuosina kuntien ja kuntayhtymien henkilöstö- ja toimipaikkarakennetietoja on pyritty yhä enenevissä määrin saamaan työssäkäyntitilastoon kuntasektorin palkkatiedustelun kautta. Tavoitteena on, että työssäkäynnin kuntien ja kuntayhtymien erillisestä henkilöstötiedonkeruusta voitaisiin tulevaisuudessa luopua kokonaan. Tämä edellyttää kuitenkin tiedonantajilta sitä, että he ilmoittavat palkkatiedusteluun palkansaajat vaaditulla toimipaikan tarkkuustasolla. Toimipaikalla tarkoitetaan yhdessä osoitteessa sijaitsevaa ja pääasiassa yhdenlaisia palveluja ja tuotteita tuottavaa yksikköä, esimerkiksi jokainen päiväkoti on oma toimipaikkansa.

Julkisen sektorin tiedoissa on parantamisen varaa
 Henkilöstön ja työpaikkojen sijainnin määrittelyssä on laadullisia ongelmia, jotka johtuvat rekisteritietojen puutteellisuudesta. Puutteita on kaikilla sektoreilla, mutta etenkin julkisen sektorin tiedoissa on parantamisen varaa.
Julkisen sektorin (kunnat, kuntayhtymät, valtio) tiedot vaativat paljon manuaalista tarkistustyötä, sillä jotkut kunnat ja kuntayhtymät ilmoittavat tietonsa liian karkealla tasolla Kevaan ja palkkatiedusteluun. Karkea taso tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuntayhtymän henkilöstö ilmoitetaan vain muutamaan toimipaikkaan tai "toimintayksikköön", jolloin henkilöstö kasaantuu päätoimipaikkoihin. Tilaston laadintavaiheessa näiden virheiden korjaaminen on hankalaa. Myös valtion henkilöstön sijoittaminen toimipaikkatasolle on vaikeutunut, sillä rekistereistä ei ilmene selkeästi henkilöstön tosiasiallinen sijainti. Näihin ongelmiin haetaan kuitenkin jatkuvasti parannusta.
Yksityisen sektorin tiedot ovat yleisesti ottaen paremmalla tasolla, vaikkei yrityksillä olekaan lakisääteistä muuttoilmoitusvelvollisuutta toisin kuin yksityishenkilöillä (Lintunen ym. 2000). Yritysten osoitetiedot saadaan verottajalta, mutta monitoimipaikkaisten yritysten tiedot tiedustellaan kaikilta vähintään kymmenen henkeä työllistäviltä yrityksiltä, vuosittain noin 5 000 yritykseltä.
Yritysrekisterissä tehdään säännönmukaista laatukontrollia, jolla selvitetään pienten yksitoimipaikkaisten yritysten toimiala- ja sijaintitietojen oikeellisuutta. Esimerkiksi sijaintikuntatiedossa oli näiden yritysten osalta väärä sijaintikunta viidellä prosentilla vuoden 2012 laatukontrolliin vastanneista.
Myös muutamat yksityisen sektorin yritykset ilmoittavat henkilöstönsä liian suuriin alueyksiköihin. Liikkuvaa työtä tekevät työntekijät voidaan ilmoittaa usein päätoimipaikkaan, vaikka ensisijaisesti ohjeistetaankin ilmoittamaan tällaista työtä tekevät henkilöt lähimpään alue-, piiri- tms. toimistoon, josta tehtävää johdetaan. Tällä tekijällä on merkitystä etenkin rakentamisen ja liikenteen toimialoilla.
Joissakin tapauksissa harhaa saattaa syntyä siitä, että yrityksen verohallinnolle ilmoittama osoite on eri kuin toimipaikan osoite. Koska työssäkäyntitilastossa käytetään henkilöiden vakituista asuinpaikkatietoa, eivät tilastossa näy viikot kakkosasunnoissa asuvat. Kotipaikkakunnallaan etätyötä tekevät näkyvät tilastoissa pendelöijinä.

Suuret kuntayhtymät aiheuttavat sekaannusta
 Kuntatodellisuudessa kunnalliset palvelut järjestetään usein erilaisina yhteistyömuotoina, joista tunnetuin lienee kuntayhtymä. Kunnissa voi olla myös yksittäisiä työntekijöitä, jotka työskentelevät usean kunnan alueella. Työpaikkaomavaraisuuden määräytymisen kannalta ongelmallisimpia lienevät suuret terveydenhuollon kuntayhtymät. Esimerkiksi Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymällä on noin 4 000 työpaikkaa, joista suurin osa sijaitsee lähellä Hollolan rajaa – mutta Lahden puolella. Kuntayhtymä tuottaa palvelut 14 kuntaa varten, ja kaikki nämä kunnat osallistuvat rahoitukseen. Vaikka henkilöstö ilmoitettaisiinkin täysin oikeaan sijaintikuntaan, palveluiden alueellinen keskittyminen kallistaa työpaikkaomavaraisuutta tiettyyn suuntaan.
Tiedonantajien ja tilastontekijöiden yhteinen etu olisi saada tiedot riittävän tarkalla tasolla yhdellä vastauskerralla.

Sivun alkuun

Lähteet

HE 31/2013. Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi kuntajakolain muuttamisesta ja väliaikaisesta muuttamisesta, kuntajakolain eräiden säännösten kumoamisesta sekä kielilain muuttamisesta. http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2013/2013003.

Huhta, Jaana ja Pyykkönen, Topias 2013. Linnuntieltä oikeille teille. Hyvinvointikatsaus 4/2013.

Kietäväinen, Timo. 2013. Valtionosuusuudistus, mikä muuttuu ja miksi? http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tapahtumat/aineisto/2013/vosuudistusseminaari-19122013/Documents/Liite%205_Valtionosuusseminaarin_avaus_Kietavainen.pdf.

Kuntarakennelaki. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20091698?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=kuntarakennelaki.

Lintunen, Petri & Ristimäki, Mika & Oinonen, Kari 2000. Työmatkat ja työpaikkaomavaraisuus. Lyyli -raporttisarja 10. Liikenneministeriö.

Miettinen, Arno. 2013. Valtionosuusjärjestelmän uudistaminen. http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tapahtumat/aineisto/2013/vosuudistusseminaari-19122013/Documents/Liite%206_Valtionosuusjarjestelman_uudistaminen_Miettinen.pdf.

Tilastokeskus 2011. Työssäkäynti. Toimiala, työnantajasektori ja työpaikat 2011. http://www.stat.fi/til/tyokay/2011/03/tyokay_2011_03_2013-10-09_tie_001_fi.html.

VM 2012. Valtiovarainministeriö. Kuntarakennelaki - lakiluonnos perusteluineen. http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/03_muut_asiakirjat/20121122Kuntar/Liite_1._KUNTARAKENNELAKI_lakiluonnos_perusteluineen.pdf.

VM 2013a. Kuntien tehtävien kartoitus. Raportti 2/2013. http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/01_julkaisut/03_kunnat/20130117Kuntie/Kuntien_tehtaevien_kartoitus_finaali_NETTI.pdf.

VM 2013b. Valtionosuusuudistus – uudistuksen alustavat peruslinjaukset. http://www.vm.fi/vm/fi/03_tiedotteet_ja_puheet/01_tiedotteet/20130212Selvit/234553Valtionosuusuudistus___uudistu1757218329.pdf.

Päivitetty 26.5.2014